Mennyttä aikaa muistellen ja tulevaa rukoillen, että Jumalan johdatus voisi olla se kriteeri elämässäni, joka vaikuttaa kaikkiin ratkaisuihini.
Jumala lupaa johdattaa meitä kun me kuljemme rukoillen.
Synnyin sodan jälkeiseen aikaan maalaiskylälle Pohjois-Karjalan rajamaille, mutta Pohjois-Savon puolelle.
Aikaa sodan loppumisesta oli vasta noin vuosi ja miesten kertomukset sodasta jatkuivat aina tuonne 50- luvun puolivälille. Joka kerran kun naapureita tuli meille tai isäni meni kylille, puhuttiin sodasta.
Puhuminen auttoi varmasti miehiä pääsemään pois sodan aiheuttamista kauheuksista, mutta pienen pojan sisimpään nämä vaikuttivat niin, että näin painajaisia aina uskoon tuloon asti.(1977)
Melkein joka yö näin painajaista, kuinka sotakoneet lensi kotipihamme yllä ja laskuvarjomiehet laskeutuivat pihalle.
Tai sitten pommikoneet lensi taivaalla ja lensivät pois näkyvistä tai kaartaen takaisin.
Sodalla on sodan kasvot, toiset pääsee puhumalla sodan kauheuksista ja toiset eivät puhu, mutta sitten ryyppäävät ja tekevät kauheuksia ja väkivaltaa perheelleen. Ja sillä tavalla purkavat pahaa oloaan.
Meillä kotona ei juotu eikä ollut väkivaltaa. Mutta työtä sai tehdä pienestä pitäen. Sillä sota oli pitkä ja perhe kasvoi ja tarvitsi toimeentuloa.
Äiti hoiti tilaa ja lapsikatrasta joka suureni muutaman vuoden välein. Neljä lasta kuului perheeseen kun sota syttyi, mutta sodan loppuessa heitä oli kaksi tullut lisää ja sitten lähes vuoden kuluttua minä, joka olin seitsemäs, vielä senkin jälkeen tuli kuopus.
Työtä riitti siis meille jokaiselle lapselle ja aikuiselle, sillä metsää raivattiin pelloiksi ja karjaa kasvatettiin, että saatiin maitoa meijerille toimitettavaksi. Mutta myös lisäksi savotassa miehet jotka kynnelle kykenivät kävivät.
Muistan myös kuinka savottamiehiä tuli meille kotiin yöpymään, hevoset talliin ja miehet sisälle.
Kotitilalla joutui siis tekemään kaikenlaisia töitä, joista ei voinut kieltäytyä, mutta toisaalta ne antoivat sitä mieltä ja hyvinvointia, jota myöhemmin elämässä tarvitsi.
Omassa elämässäni ammattikouluun menin Pohjois-Savon piäkaupunkiin eli Kuopioon, josta siirryin sitten Varkauteen, ensimmäiseen varsinaiseen työpaikkaani.
Aikaisemmista töistä en saanut omakohtaista palkkaa - vaan se meni ylläpitoon yhteiseksi hyödyksi.
Asunnon sain työpaikalla olleelta myyntipäälliköltä, jonka omakotitalon yläkerrassa asuin toisen työntekijän kera.
Vuokranantajani edesauttoi minua tutustumaan Varkauteen paremmin ja oli siten helppoa sinne sopeutua.
Näin olin tullut kauas omasta turvallisesta kotipiiristä ja tutustuminen uuteen asuinympäristöön alkoi. Viihdyinkin Varkaudessa kaiken kaikkiaan lähes 38 vuotta. Vuonna 1998 muutin perheeni kanssa Espooseen, täysin toisenlaiseen ympäristöön, saatuani työpaikan Helsingistä. Ja vaimoni sai työpaikan Espoon Soukasta.
Tähän kuului sellainen johdatus, joka oli meille todellinen yllätys. Olihan vaimollani silloin vakituinen työ Varkaudessa ja minulla eí silloin ollut minkäänlaista työtä. olin vaihtanut ammattia muutaman kerran.
Erään kerran olimme tulossa Kuopiosta pakettiautolla, koska kävimme hakemassa lahjoitustavaroita silloiselle Lähetyksen Kehitysavulle eli nykyinen Fida. (olin talkoolaisena silloin)
Puhelin soi ja meille tarjottiin molemmille työtä pääkaupunkiseudulta. Se oli sellainen pommi, jota emme olisi uskoneet meille tapahtuvan.
Asunnon hankinta alkoi välittömästi, mistä meille koti?
Monet lehti-ilmoitukset ja muutamat katselut pääkaupungissa. Mutta sitten kerran sovittiin vain puhelimessa välittäjän kanssa ja uskossa otettiin asunto vastaan ja muutettiin Espooseen Leppävaaraan. Onneksi asunto oli sellainen kuin me sen ajateltiin olevan.
Työ Helsingissä oli minulle rasittavaa pakettiautolla ajamista ja tavaroiden kantamista paikasta toiseen. Apulaisia oli kyllä, mutta he vaihtuivat jatkuvasti. Enkä ollut ajanut Helsingissä aiemmin autolla. Eka päivän olin pelkääjän paikalla, mutta jo seuraavana ajoin itse ja määränpäät löytyi ja työtä oli tehtävä jopa minuuttien tarkasti.
Painavien taakkojen kantelu rasitti erityisesti käsiä ja olkapäitä, joihin tulikin sitten kulumia ja nivelrikkoja. (Ps. Sittemmin nämä vaivat ovat parantuneet)
Onnekseni siihen aikaan oli vielä helppoa saada vuorotteluvapaata ja sain kolmen vuoden työskentelyn jälkeen vuorotteluvapaan, vähää vaille vuodeksi.
Sitten miettimään mitä nyt?
Rukouksemme oli Jumalan huomassa ja hän antoikin meille lähtökäskyn palata takaisin Varkauteen. Siellä viivyimme kuitenkin noin 5,5 vuotta eli entiseen työpaikkaamme LKA:lle Helsinkiin ja Espooseen emme menneet takaisin.
Jumalan suunnitelmat olivat täysin erilaiset, mitä meidän omat, mutta koska olimme rukoilleet johdatusta niin eihän siitä voinut myöskään kieltäytyä.
Meitä oli siis "koulutettu" näitä siirtoja varten jo paljon aikaisemmin, ainahan sitä ei itse edes huomaa.
Mutta mikä parasta, Herran työ meni ja menee eteenpäin.
-------
Nyt kun molemmat olemme jo eläkkeellä, muutoksia tapahtuu vieläkin. Emme jää paikoillemme, sillä vierivät kivet eivät sammaloidu.
Se on hyvä muistaa, rukoillaan johdatusta ja ollaan kuulolla, mihin sitten nyt?
Sana sanoo: Ps. 92:13-16
92:13 Vanhurskas viheriöitsee kuin palmupuu, hän kasvaa kuin Libanonin setri.
92:14 He ovat istutetut Herran huoneeseen, he viheriöitsevät meidän Jumalamme kartanoissa.
92:15 Vielä vanhuudessaan he tekevät hedelmää, ovat mehevät ja vihannat
92:16 ja julistavat, että Herra on vanhurskas, hän, minun kallioni, ja ettei hänessä vääryyttä ole
Tähän ainakin pyrimme, Herra näkee sydämemme. Ja on turvallista luottaa häneen jokaisena elämämme päivänä.
Myrskyjä ja tyynejä päiviä riittää, mutta kaikessa ja kaikkialla Herra on kanssamme.
Joh. 16:13
Mutta kun hän tulee, totuuden Henki, johdattaa hän teidät kaikkeen totuuteen. Sillä se, mitä hän puhuu, ei ole hänestä itsestään; vaan minkä hän kuulee, sen hän puhuu, ja tulevaiset hän teille julistaa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti